20/2021 - Puheenjohtajan mietteitä

Mietin pitkään, mitä kirjoittaisin.

Välttelin viimeisen illan paniikkia luomalla Word-tiedoston jo kuukausia aikaisemmin. Word-tiedoston, joka kuitenkin vain kummitteli läppärini työpöydällä päivästä toiseen. Tässä kuitenkin olen, kirjoittamassa, viimeisenä iltana. Kirjoittamassa hyppiviä ajatuksiani jonkinnäköiseen järkevään järjestykseen. Järjestykseen, joka yrityksistäni huolimatta kuitenkin harmaannuttaa ennenaikaisesti päätoimittajamme hiukset. (Minna💙)

Mietin, kertoisinko kliseisesti siitä, kuinka on ollut hienoa olla puheenjohtaja? Vai siitä, kuinka tulisi jaksaa näinä aikoina? Saanko kirjoittaa, kuinka tämä lukuvuosi on ollut itselle parasta aikaa hetkeen? Voinko iloita fuksina puheenjohtajana olemisesta? Entä onko oikein hehkuttaa omaa onnea tällä hetkellä, kun mielenterveyden, maailmantilanteen ja elämän tuomat haasteet ovat jokaiselle varmasti ajankohtaisia?

Hoksasin kuitenkin jotakin, ollessani kuvataiteen oppitunnilla. Aamukahdeksalta unihiekat vielä silmissämme, kiersimme katsomassa ja keskustelemassa jokaisen lopputyöstä. Jos ei väsyttänyt jo valmiiksi, niin ainakin tämän aikana, vähintään kolmannesosan päät jo nuokkuivat. Kunnes ryhmäläiseni sanoi sen ääneen, mitä itse olin jo pidemmän aikaa pitänyt sisälläni. Onnen ja sen, kuinka tämä vuosi kuitenkin on voinut olla myös kaikesta huolimatta hyvä ja antoisa. Tällöin hoksasin, että suomalainen sanonta ''kell' onni on, se onnen kätkeköön'' ei resonoi oman ajatusmaailmani kanssa. Jos jättäisin kertomatta onnelliset kuulumiseni vain siksi, että en haluaisi olla valtavirrasta poikkeava, niin silloin en olisi itselleni rehellinen.

Kevätlukukausi alkoi melko vauhdikkaasti puheenjohtajuuden myötä. Sitä ei pahemmin ehtinyt käsitellä tai pohdiskella, mihin sitä olikaan lupautunut. Kirjaimellisesti hypättiin suoraan sorvin äärelle ja sitä rataa. Kirittävääkin oli paljon myöhäisen aloituksen myötä. Tuntui siltä, että pieniä vastoinkäymisiä oli toinen toisensa perään. Milloin puuttui lomakkeesta oleellinen tieto, jota joutui selvittelemään. Tai milloin piti lyhyessä ajassa etsiä vastauksia suurilta tuntuviin kysymyksiin. Oli hankala tietää tietämättömästä ja tuntui siltä, että itsestään selvienkin asioiden eteen joutui tekemään turhauttavan paljon töitä.

Kevät kuitenkin eteni aika lailla omalla painollaan, vuoristoradan tavoin. Välillä tuntui siltä, että laskettiin nauraen alaspäin kovallakin vauhdilla, ja välillä hinauduttiin radan huipulle hitaasti sekä jähmeästi kahdentoista tunnin työpäiviä tehden. Huipulle pääsemisen sijaan kuitenkin tärkeintä oli ne ihmiset, jotka matkasivat samassa vaunussa (näin kliseisesti sanottuna). Kiitos siis matkaseurasta tietenkin kaikille hallituslaisille, ystäville, mutta myös sinulle, lapikaslainen. Kaikki mahdollisesti sinulle tuntuvat pienet asiat, kuten Instagram-tarinoiden katselut tai äänen antaminen haalarimerkkikisaan, on ollut meille, hallitukselle iso juttu. Kaiken takana on jonkun meistä tekemää työtä ja isoin kiitos työllemme on se vuorovaikutus, jota teidän, jäsenistön kanssa pääsemme kokemaan.

Olen muutaman kerran tässä kevään aikana törmännyt tilanteeseen, jossa minulta on kysytty, miksi ryhdyin puheenjohtajaksi?

Ei sitä varmaan kukaan järkevä ihminen tähän hommaan lähtisikään. Ei ole kovin inspiroivaa kertoa, että todellisuus on sitä, että välillä herää kesken yöunien pohtimaan, että onko sitä muistanut hoitaa homman, jos toisenkin. Tai välillä tulee kierrettyä kotona ympyrää sormia pyöritellen, kun yrittää kuumeisesti keksiä ratkaisua tai vastausta ilmeneviin haasteisiin. Jostain kuitenkin sitä löytää intoa ja sinnikkyyttä jatkaa eteenpäin. Omalla tavallaan on myöskin palkitsevaa toimia siellä epämukavuusalueen äärirajoilla ja nähdä, kuinka sitä selviää hankalimmista haasteista. Toisaalta on ollut avartavaa huomata, kuinka sitä osaakin jo paljon asioita ja esimerkiksi kykenee johtajan tavoin delegoimaan tehtäviä oman to do - listalle lisäämisen sijaan. Kaikesta järkevyydestä huolimatta puheenjohtajuus kiinnosti minua itseni kehittämisen vuoksi, mutta ehdottomasti olen myös kokenut tämän sopivaksi tavaksi antaa oma panokseni ainejärjestömme toimintaan.

Kunnioittaakseni edesmennyttä ystävääni, olen luvannut itselleni elää täysillä parhaani mukaan, nauttia ja pyrkiä olemaan onnellinen, ihan niistä pienemmistäkin asioista. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö huonoja päiviä olisi tai enkö koskaan turhautuisi taikka olisi ahdistunut. Päinvastoin. Ei onnesta johtuvia kyyneleitäkin on tässä lukuvuoden aikana tirautettu. Pohjimmiltaan se onnellisuus tai täysillä eläminen tarkoittaa sitä, että luotan ja uskon hyvään sekä omaan osaamiseen, mutta annan myös itselleni luvan tuntea niin kuin tunnen.

Koenkin, että tämä on ollut yksi henkilökohtaisesti kantavista voimista näinä poikkeuksellisina aikoina. Ja sitä kautta myös mielestäni, tehnyt minusta hyvän johtajan. Vaikka onkin harmittanut ja turhauttanut, kun emme ole hallituksena pystyneet muuttumaan lähitapahtumiksi tai poistamaan maailmantilannetta, niin silti on löytänyt sitä jaksamista ja iloa tehdä edes jotakin.

Kuitenkin jokaisella, niin minulla kuin sinullakin, on omat rajamme. Siksi aion hoitaa viimeiset koulu-urakat pois alta, ja sulkea läppärini hetkeksi aikaa. Olla vaan. Ottaa vähän etäisyyttä puheenjohtajan hommiin, jotta sitä sitten jaksaisi syyslukukaudella ottaa innolla uudet fuksit vastaan ja toivottavasti päästä järjestämään teille, jäsenistö, lähitapahtumia. Aion ajella pyörällä kesäyössä, vaeltaa metsässä, pulahtaa Kemijokeen, jos siltä tuntuu tai vain nukkua niin pitkään kuin huvittaa.

Jos et muuta tästä tekstistäni saanut irti, niin ota edes vinkki vastaan ja tee, jotakin sinulle mieluisaa. Oli se sitten vähän kalliimman jäätelön ostaminen jädekiskalta, isovanhemmille soittaminen taikka omien ennätysten rikkominen, vaikka urheilun parissa. & muista myös varata sitä aikaa mieluisille jutuille, jos kesäsi vierähtää töiden tai opiskelujen parissa!

💙: Elisa