6/2026 - Mies keittiössä: Prologi

Arvon lukija, edessäsi lymyävä teksti on pitää sisällään selkäpiitä karmivan tarinan, jonka lukeminen on sinun omalla vastuullasi. Sinua on varoitettu. Yst. Terv. Mies

Oli synkkä ja myrskyinen yö —niin kuin aina tämän kaltaisten tarinoiden alkaessa— ja mitä kamalin tragedia oli saamassa lähdössä käyntiin, sillä mies oli päästetty jälleen keittiöön. 

Ja koska hän oli mies, ja opiskelijakin vielä, hän ei muuhun kyennyt kuin huonosti maustetun jauhelihan ja makaronin yhdistelmään. Mössöön, jonka joku erittäin viisas henkilö oli nimennyt makaroonimössöksi. Mössöllä oli muitakin nimiä, mutta mikään niistä ei tehnyt ruuasta yhtään sen mielenkiintoisempaa. Joidenkin miesten kotona mössö kantoi nimeä pääkallopata, joidenkin kotona sitä taas kutsuttiin joksikin ihan muuksi, mutta kyseessä oli silti vain sama tylsä mössö.

Tällä kertaa mies oli kuitenkin päättänyt panostaa. "Ehkä kahden ainesosan ruuasta tulisi mielenkiintoinen, jos sekaan heittäisi kolmannen" hän oli ajatellut. Siksipä hänen leikkuulaudallaan komeili tällä hetkellä tasapainoaan etsiskelevä sipuli ja mies etsi kiivaasti hänen ainoaa keittiöveistään, jonka tehtävänä olisi tehdä kyseisestä laukasta kuutioita. Siitä, miten kyseinen toimenpide suoritettiin, ei hänellä kuitenkaan ollut mitään hajua.

Miehen veitsi löytyi tiskialtaasta, edelleen toissapäiväisen pakastepitsan tomaattikastikkeen ja murujen peitossa. "Tiskatakko vai eikö tiskata, siinä vasta pulma" tuumi mies ja päätyi lopulta jälkimmäiseen.

Keittiöveitsen terä oli tylsä. Sipulin kahtia saaminen vaati paljon voimaa ja miettiessään seuraavaa liikettä, miehen mieleen muistui sanonta. "Tylsä veitsi on paljon vaarallisempi kuin terävä", niin jotkut väittivät. Samaiset jotkut väittivät myös, että ase on vain niin hyvä kuin sitä käyttävä mies ja siinä jos jossain he olivat väärässä, sillä mies ei ollut millään tasolla vaarallinen. Hän oli ainoastaan tylsä.

Miestä tylsempi oli kuitenkin vielä erittäin alkutekijöissä oleva annos. Uskoiko hän oikeasti, että sipulin lisääminen tekisi tylsästä ruuasta jotain muuta kuin tylsää? Kolmannen lisääminen toi varmasti uusia ulottuvuuksia muihin asioihin, mutta mössö pysyisi varmasti silti tylsänä. Tilanne oli toivoton. 

Mutta sitten —niin kuin synkkänä ja myrskyisenä yönä on tapana— taivas välähti ja pian kuului mitä järkyttävin pamaus. Maa alkoi täristä ja pelko hiipi miehen sisälle. Oliko hän vihdoin tehnyt sen, mitä oli aina pelännyt? Tehnyt (tai oikeastaan jo yrittäminen oli näköjään riittänyt) annoksen, jota jo taivaanisä piti pilkallisena? Ja nyt hän kokisi tuomionsa.

Mutta ei, mies ei ollut kuollut. Hänet oltiin pelastettu. 

Tärinän loputtua mies huomasi kuinka hänen kirjahyllynsä oli kuin sylkäissyt yhden kirjoistaan ulos, kirjan, jota hän ei ollut koskaan ennen nähnyt, eikä tiennyt omistavansa. Karvinen keittää: ruokaa laiskoille ja lihaville.

Tämä oli se, mitä mies oli jo pitkään tarvinnut. Tämä oranssi, helvetin isokokoinen kissa, joka saattoi omistaa kaikki samat mielenterveysongelmat mitä mieskin poti, oli tullut vapahtamaan hänet. Tämän opuksen avulla hänellä oli kaikki mitä hän tarvitsi noustakseen mössöjen yläpuolelle.

Pian hän näki valon. Vaikka oikeasti kyseessä oli liesituulettimen valaisuun tarkoitettu loisteputki, jonka hän oli lyönyt päälle ennen tätä kaikkea, miehelle se valo oli tulevaisuus ja kaikki se, mitä se piti sisällään.

Jatkuu... (ehkä)