7/2021 - Uupumus, ahdistus, masennus
Sunnuntai, 18.10.2020. Matkaan juna-asemalle aamun vasta valjetessa, painava reppu painautuen ikävästi olkapäihin. Kuulokkeista pauhaa musikaalin albumi, joka oli ollut suoratoistolla edellisestä illasta asti. Olen aikaisessa, niin kuin tapana on, mutta onneksi juna on jo odottamassa raiteilla. Etsin oman paikkani ja teen oloni mukavaksi pitkälle edessä olevalle matkalle. Istuin ja aloin tuijottaa junan ikkunaan putoavia sadepisaroita ja niiden kilpajuoksua ikkunan pintaa pitkin. En muista kauanko tuijotin ikkunaa, mutta silloin sen vihdoin tajusin. Musikaalin pirteän kappaleen soidessa korvissa ja sateen pauhatessa ikkunaa vasten junan valmistellessa lähtöään.
Olin masentunut.
Sitä ei oikein tiedä mistä edes aloittaa moisien teemojen tarkastelun ja niiden sitoutumisen omaan elämään tällä hetkellä. Parempi aloittaa alusta, niin eiköhän sieltä päästä asian ytimeen lopulta.
Aloitin opinnot 2017 elokuussa. Yliopistoon pääseminen oli ollut kolmen vuoden hakuprosessi ja vihdoin Omapolku näytti hyväksyttyä. Ehkä tästä syystä jäi itselle sellainen pieni pelko, että mitä jos ei sittenkään ole "yliopistomateriaalia". Vaikka VAKAVA-kokeesta saadut pisteet olivat hyvät ja soveltuvuuskoe meni mahtavasti, mutta kyllä siihen silti kolme kertaa meni ennen kuin sisälle pääsi. Mieli välillä kulkee erikoisia polkuja ja niin tämä pelko sitten vain vahvistui, kun vihdoin päästiin koulun aloittamiseen ja ensimmäisiin kursseihin. Johdatus kasvatustieteisiin -kurssi jätti traumat, kun en päässyt tentistä toisellakaan kerralla läpi ja se vain vahvisti käsitystä, että ehkä olen väärässä paikassa. En ole tarpeeksi fiksu pärjätäkseni täällä.
Siitä se sitten alkoi. Pelosta ja epävarmuudesta, joka johti tietynlaiseen ylisuorittamiseen. Näin enemmän vaivaa kurssien eteen kuin olisi tarvinnut, koska ajattelin, että näin kompensoin tyhmyyttäni. Koin, että minun oli tehtävä enemmän töitä, että pysyisin muiden matkassa mukana. Eihän tätä kaikkea tässä mittakaavassa silloin ymmärtänyt, mutta tiedosti kyllä, että teki paljon enemmän kurssien eteen kuin moni muu. Mutta siitä sai silloinkin aina vaan kehuja ja ihailuja:
Ja nämä tosiaan olivat itselle kehuja, koin suurta ylpeyttä siitä, että minua pidettiin ahkerana opiskelijana, jolta usein tultiin kysymään tarkennuksia kursseihin ja opintoihin liittyen. Jos jokin luentokirja lainattiin loppuun kirjastosta, niin kyllä kaverit tiesi, että olisin oman kopioni hakenut jo kurssin alussa ja pystyisivät sitä lainaamaan tarvittaessa. Vaikka kursseista alkoi saada hyviä numeroita, niin toimista oli tullut jo tapa. Vielä silloin siitä ei koitunut ongelmaa, koska aikaa ylisuorittamiseen löytyi.
Fuksivuoden syksyn mahtavien kokemuksien jälkeen päätin hakea Lapikkaan hallitukseen. Silloinhan se jännitti aivan hulluna ja jälleen kerran pelotti onko minusta moiseen. Mutta hain ja pääsinkin osaksi hallitusta kaudelle 2018. Joten nyt aika jakautui opintoihin ja hallitustoimintaan. Mitä enemmän toiminnasta oppi, sitä enemmän sitä alkoi tehdä ja omaan tuttuun tapaan siihenkin saattoi panostaa välillä enemmän kuin olisi ehkä ollut tarpeen. Se oli kuitenkin hauskaa, joten eihän se huono asia voinut olla. Innostuin myös tuutoroinnista niin paljon, että hain sellaiseksi - ja pääsin. Uusi työllistävä ja aikaa vievä asia, mutta koska siitä nautti niin sen teki mielellään. Lopulta se ei eronnut paljoakaan hallitushommista, joita myös teki samalla.
Harvemmin sitä jäi miettimään kuinka hektistä elämä todella oli opintojen pari ensimmäisen vuoden ajan. Kaikki oli uutta - uudet ystäväpiirit, uuteen asuntoon asettuminen ja tottuminen elämään uudessa kaupungissa, ja vaati oman aikansa. Ja aina kun jotain yllättävää ilmeni, joka vaati huomiota niin ensimmäisenä uhrasin omaa vapaa-aikaani. Oli se sitten jokin hallitushommiin, tuutorointiin tai opintoihin liittyvä asia, niin se tehtiin usein silloin kuin muille sopi. Mä on niitä "mulle käy koska vaan" ja "mä voin tehdä" tyyppejä ja siinähän se oman ajan vaaliminen vähän uhrataan. Ei koeta niin tärkeäksi, vaikka todellisuudessa on erittäin tärkeää.
Monet tutut opiskelijatoverit tekivät opintojen ohella töitä ja itseä alkoi ahdistaa, että minä vain nostin opintolainaa ja muut paiskivat töitä rahan eteen. En silloin osannut ajatella, että lautaseni oli jo aika täynnä, kun panosti niin kovasti opintoihin, tuutorointiin ja hallitustoimintaan. Joten looginen päätelmä oli hankkia töitä. Ja vielä fyysisesti rankkaa pikaruokalan keittiön työtä, kolmea vuoroa viikkoon. Siinä alkoi olla jo täyden katastrofin ainekset valmiina. Revittiin joka suuntaan, eikä aika riittänyt minkään homman kunnolla tekemiseen. Uupumuksen ensi esiintyminen tapahtui näihin aikoihin. Pakko lopettaa tuli kuitenkin kotipuolesta perheenjäsenen vakavasta sairastumisesta johtuen. Otin loparit ja lähdin kotipuoleen viettämään aikaa perheen kanssa. Onneksi sairastumisesta selvittiin säikähdyksellä ja palasin viikon jälkeen taas normaaliin arkeen. Tai siis juna-asemalta suoraan Lapikkaan tapahtumaa järjestämään viikonlopuksi.
Mitä tutummaksi hallitustoiminta tuli sitä enemmän alkoi ottaa roolia ja vastuita. Yhä enemmän alkoi aika kulua niiden hommien tekemisessä, koska niiden teoista nautti. Opinnoissa alettiin kandidaatin tutkielman teko ja sivuaineen kurssit oli suoritettava kunnialla loppuun. Harjoitteluista tuli vuosi vuodelta haastavampia ja aikaa vievämpiä. Olin jo vuoden miettinyt, etten enää jatkaisi hallitushommia ja hainkin sen sijasta edustajistoon. Pääsin varajäseneksi ja sitten jotenkin sitä päätyi vielä yhdelle kaudelle hallitustakin. Puheenjohtajan rooli oli jotain mitä en missään villeimmissä unelmissanikaan ajattelut joku päivä olevani. Ja rakastin puheenjohtajana olemista, mutta yhä enemmän vastuuta ja pakan kasassa pitämistä se oli. Vaikka tuntui, että henkilökohtaisella tasolla tässä kohtaa oli korttitalosta alkanut tipahdella palasia uhkaavaa vauhtia, ei voinut kuin jatkaa.
Puheenjohtajavuoden aloitus oli ehkä raskainta ja kiireisintä aikaa elämässäni. Matkustin tammikuun lähes jokaisena viikonloppuna Rovaniemeltä etelään, oli kyseessä sitten perheenjäsenen hautajaiset, puheenjohtajan koulutus tai haastattelu kesätöihin. Surun keskellä teki mieli olla koko ajan liikkeessä ja tekemässä, jottei joutunut kohtamaan menetystään. Puheenjohtajan koulutuksesta en kerennyt ajoissa takaisin Rovaniemelle harjoittelun alkuun. Otin rautatieasemalta taksin koululle ja silti olin myöhässä. Elämäni oli siinä pisteessä, että en palautunut mistään reissuista tai arkiviikon vaikeuksista. Koko ajan oltiin menossa, suunnittelemassa, toteuttamassa, vastaamassa, kertomassa, ohjaamassa... Jatkuva sykli, joka toistui viikko viikon jälkeen. Välillä selailen tältä ajalta kalenteriani ja ihmettelen, miten ihmeessä yksi ihminen voi jaksaa tuollaista tahtia. Vastaus on, että ei jaksakaan. Lopulta se aina päättyy, kysymys on vain siinä, kuinka alas siinä kohtaa vajoaa uupumuksen syövereihin.
Koronatilanne löi päälle ja se sai hullunmyllyn pysähtymään hetkeksi aikaa. Hommaa yhä oli, mutta nyt ei ainakaan säntäilty paikasta ja kaupungista toiseen. Pysyttiin kotosalla neljän seinän sisällä. Se oli kauan vaadittu hengähdystauko. Opinnot tehtiin etänä, tapahtumia peruuteltiin ja pyrittiin luomaan etätapahtumia niiden tilalle. Joka tapauksessa helpotti. Päivistä löytyi niin paljon tunteja ja kerkesi tekemään mitä halutti. Kudoin villasukat, kävin 10 km kävelylenkeillä, kuuntelin trilogian äänikirjoina, kokeilin eri reseptejä, katsoin Viikingit tv-sarjan alusta loppuun, tein palapelejä, piirtelin luonnoskirjaan, kävin revontulia bongaamassa iltamyöhään... Asioita, joihin ei varmasti olisi tavallisessa arjessa löytynyt aikaa - tai paremminkin näille ei tehty arjessa aikaa. Muistan monesti ajatelleeni vuosien aikana, että "kunhan tästä syksystä selvitään" tai "tämän kurssin / harjoittelun / kandin kun saa tehtyä niin sitte on enemmän aikaa itselle". Mutta niin vain jokaisesta syksystä tuli edellistä rankempi ja vaativampi, eikä itselle mieluisten asioiden tekemiseen jäänyt aikaa tai energiaa.
Rentouttavan kesän 2020 jälkeen palattiin energisinä takaisin vastaanottamaan fukseja ja järjestämään heille tapahtumia. Muistelen yhä lämmöllä fuksiviikkoja, niissä on aina jotakin niin spesiaalia. Tunnelma huipussaan, kun pääsee sinisen haalarikansan kanssa hääräämään elokuun lämpöisiin iltoihin. Puheenjohtajuus oli mielekästä ja elämä tuntui sujuvan. Sitten alkoi syventävä harjoittelu. Ja sinne katosi kaikki energia ja jaksaminen mitä tästä ihmisestä saatiin puristettua irti. Päivät harjoittelussa miettien samalla hallitushommia, illat järjestämässä tapahtumaa jo miettien seuraavaa harjoittelupäivää. Pääkoppaa ylityöllistettiin niin huolella, että aloin ensimmäistä kertaa elämässäni todella kokea ongelmia nukkumisen kanssa. Uni ei vain tullut, kun oli päivän pitkän mieli kulkenut sataa kilometriä tunnissa ja yhtäkkiä pitäisi rauhoittua tarpeeksi nukahtamiseen? Ei onnistunut. Valvoin monta tuntia sängyssä tehden hengitysharjoitteluja, joissa ajatukset kuitenkin aina karkasivat miettimään to-do-listaa ja stressaamaan siitä olinkohan unohtanut tehdä jotain.
Herätykset olivat aikaisia, koska menin harjoittelukoululle aina ensimmäisten joukossa, useimmiten ensimmäisenä. Syy tälle oli, että en olisi muuten kerennyt perehtyä opetettavan tunnin aiheeseen tai valmistella tuntia kunnolla. Joka tapauksessa olisin kotona vain ahdistellut asiaa, joten sama se on tehdä koululla kuin kotona. Ei ainakaan ole pelkoa siitä, että olisi myöhässä, joka saattaa olla yksi pahimmista peloista minulle. Olen aina ajoissa kaikkeen, koska ajatuskin myöhästymisestä ahdistaa. Muistan olleeni tänä aikana niin kaukana siitä ihmisestä, joka normaalisti olen. Olin lyhyt pinnainen, ärtynyt, töykeä, kriittinen, väsynyt - kaikkia asioita, joista en todellakaan pidä tai haluaisi olla. Mutta siinä tilanteessa ei sitä edes huomannut. Vasta jälkeen päin on kavereilta kuullut millainen olin tuona aikana. Silloin sitä vain suoritti ja paahtoi menemään niillä energian hiukkasilla mitä jäljellä oli.
Harjoittelun päättyminen toi mukanaan realisaation. Aikaiset aamut päättyivät, harjoittelun tehtävät saatiin palautettua ja palattiin takaisin neljän seinän sisään etähommiin. Kaverit lähtivät viettämään lomia ja jäin yksin viikoksi. En muista edes tarkkaan mitä sen viikon tein. Monia hallitushommia oli tehtävänä, joitakin palavereita, joiden takia en lähtenyt muiden tavoin loman viettoon ennen kuin sen viikon jälkeen. Silloin minä sen tajusin, junassa matkalla kotikotiin "ansaitulle" lomalle. Sen kuinka auttamattoman masentunut minusta oli tullut.
Sen myöntäminen itselle oli askel yksi. Sen myöntäminen muille oli askel kaksi. Näiden askelten myötä alkoi jo helpottaa. Ymmärsin, että en ollut yksin ja apua löytyi läheltä. Tästä meni muutama kuukausi ennen kuin ymmärsin, että olin kokenut burn-outin, joka oli johtanut tähän masennukseen. Ymmärryksen myötä alkoi pienet elämäntapamuutokset, joiden kautta pyrin antamaan itselleni enemmän aikaa. Pyrin elämään terveellisemmin, ulkoilemaan päivittäin, pitämään yllä hyviä rutiineja syömisen ja aamu-/iltatoimien kanssa sekä keskittymään kuuntelemaan kehoa ja mieltä. Olen nukkunut paljon enemmän päiväunia, vaikka olen aina ollut sitä mieltä, että ne ovat vain itsensä kiusaamista. Ihmekös kun ei päivän tunnit silloin riittäneet muutenkaan, saati että vielä osan niistä olisi viettänyt tajuttomana ja mikä pahinta - työkyvyttömänä. Yöunien laatukin on palautunut normaaliksi. Enää en valvo monia tunteja, vaan iltaisin luen kirjaa, kunnes väsyttää ja nukahdan suhteellisen nopeasti sen jälkeen. Puhelin on tässä kohtaa laitettu jo yöpöydälle latautumaan. Olen laittanut puhelimen sovelluksista ilmoitukset pois käytöstä ja kannustan kaikkia tekemään niin. Jos minulla on aikaa selata puhelintani, niin kyllä sovellusten ilmoitukset, joita on tullut poissaoloaikanani, sieltä edelleen löytyvät. Ne eivät häiritse minua kesken jonkun muun tekemisen, vaan keskityn niihin silloin, kun siihen on aikaa. Viettäessäni aikaa ystävien kanssa laitan puhelimen pois ja pyrin antamaan täyden huomioni heille ja siihen hetkeen, jossa ollaan. Nämä kaikki pienet ja jotkut vähän suuremmatkin muutokset ovat saaneet elämään taas onnea ja tasapainoa. En väitä, että tässä olisi koettu jokin ihmeparantuminen ja kaikki on nyt hyvin, mutta sanon, että paremmin on ehdottomasti. Koko ajan parempaan päin menossa, askel kerrallaan. Ei Roomaa rakennettu päivässä, eikä kolmen vuoden uupumusta korjata siinä ajassa myöskään.
Jos saisin mahdollisuuden tehdä kaiken uusiksi, palata
fuksivuoteen ja aloittaa alusta, niin en tiedä muuttaisinko kaikkea.
Hallitukseen lähtisin yhä. Tuutoriksi satavarmasti. Opintoja tekisin yhä
tunnolla. Mutta toivoisin, että voisin muuttaa omaa suhtautumistani itsestäni
ja päästää irti ylisuoriutumisesta. Ei minun tarvitse todistella kellekään,
että olen tarpeeksi fiksu yliopistoon. Minun ei tarvitse kyetä tekemään kaikkea
yksin. Joskus voin jopa olla myöhässä ja sekin on ok.
Tämä pieni tarinani uupumuksesta, ahdistuksesta ja masennuksesta ei ehkä ole se positiivisin. Näistä asioista puhuessa tuskin useat ovatkaan, mutta on tärkeää ottaa kyseiset teemat puheenaiheiksi. Tämä ehkä on jollekulle lukijalle tarvitsemansa wake-up-call. Herätys tarkistelemaan omaa arkeaan ja kalenteriaan lähemmin. Löytyykö sieltä tarpeeksi aikaa itselle, hengähdystauoille ja palautumiselle arjen haasteista? Tämän kysymyksen jätän teille kaikille mietittäväksi.
MISTÄ SAADA APUA?
YTHS: https://www.yths.fi/palvelut/vastaanottopalvelut/
Terveydenhoitosäätiö tarjoaa mielenterveyden palveluita, psykologin sekä psykiatrin vastaanottoja.
Korkeakoulukuraattori: https://www.ulapland.fi/FI/Opiskelu/Ohjaus-ja-hyvinvointi/Tukea-arkeen-ja-hyvinvointiin
Korkeakoulukuraattoreilta saa apua jaksamiseen, stressiin, motivaation löytämiseen sekä tukea opintoihin.
Mielitiimi tuottaa aikuisväestölle nopean palvelun ja matalan kynnyksen mielenterveyspalveluja, 24/7 neuvontapuhelin: 040 715 8400
Sekasin-chat: https://sekasin247.fi/
Sekasin-chatissä voit keskustella mieltäsi askarruttavista kysymyksistä tai aiheista nimettömänä ja luottamuksellisesti.
Mielenterveystalo: https://www.mielenterveystalo.fi/
Mielenterveystalosta löydät tietoa, omahoito-ohjelmia, oppaita, oirenavigaattoreita sekä palveluhakuja.
Kriisipuhelin 24/7: Puhelinnumero 09 2525 0111
Kriisipuhelimeen voi soittaa nimettömänä ja luottamuksellisesti. Päivystäjä auttaa soittajaa pohtimaan keinoja oman tilanteen helpottamiseksi, omien voimavarojen löytämiseksi ja ongelmien ratkaisemiseksi.
Muistakaa, että kukaan meistä ei ole yksin. Aina löytyy apua sitä tarvitsevalle. Pidetään huolta itsestämme ja toisistamme. Muistetaan olla armollisia itsellemme.
Siihen ainakin minä pyrin tällä hetkellä.
- Emma-Karoliina, 4 vsk.